Uruzin Mysteeristä

Erittäin osuvia huomioita, Ensio.

Uruzin suurin anti omaan Nine Doors of Midgard-projektiini vuosien 96-99 CE välillä oli, että huomasin skeemailevani tuhansia asioita päässäni aivan liikaa. Olin perfektionisti, enkä sen vuoksi saanut niin paljon todellisessa maailmassa aikaiseksi kuin olisin todella halunnut. Tuhosin 99% kirjoituksistani ja maalauksistani. Musiikkia en edes yrittänyt tehdä. Tämä tuotti turhautumista ja luovuuteni kohtuutonta tyrehtymistä. En antanut itselleni vapautta kokea luovuuden voimaa täysillä ja sitä, että asiat muovautuvat täydellisemmiksi niitä tehdessä.

Uruzin mysteeriin tutustumalla opin aivan uudella tavalla nauttimaan todellisesta tekemisestä, luovuudesta. Opin antamaan itselleni anteeksi joitain epätäydellisyyksiäni. Hyväksymään inhimillisyyttäni. Avautumaan aidosti inspiraatiolle, odhrin kosketukselle. Tärkeintä on suunta, konteksti. Yksittäisiin tekoihin tuijottaminen on hölmöä. Tästä tuleekin mieleen vanha Horatiuksen viisaus, jonka toivoisin jokaisen kunnon pakanan painavan sydämeensä:

Vivendi qui recte prorogat horam,
rusticus expectat dum defluat amnis.

(Joka jättää aloittamatta hyvän elämän
ja lykkää ratkaisevan hetken aina tuonnemmas,
on kuin sellainen, joka odottaa rannalla,
että joki virtaisi pois edestä).

Eräs pohjoisen/germaanisen perinteen suurimmista anneista minulle onkin ollut se raaka oikeasti elämää liikuttava voima, mikä liittyy pyhän ja profaanin yhteenliittymiseen. Taisteluhenki, joka on läsnä vaikkapa upeassa Tukholman kansallismuseossa säilytetyssä E. Wingen taulussa Thors strid med jätterna... mitä kautta annan sinulle, Ensio, aasinsillan Thurisazin mysteeriin.

Wassail!

- Tapio Kotkavuori