Tarvetulen kirous ja siunaus

Hei, Ensio,

kirjoitit erittäin osuvasti nauthiziin liittyvästä tarvetulesta.

Ajattelin pari viikkoa sitten, että nauthizista syntyy tähän blogiin teksti tuosta vain. Vaan eipä syntynytkään. Riimun ydin iski päälle elämässäni sellaisella voimalla, että piti kaivaa vanha kunnon Nietzschekin haudastaan sisäistä tultani käsittelemään ja suuntaamaan. Savua tästä voi haistella myös nauthizin aikana aloittamasta uudesta blogistani.

Kirjoitit:

Initiatorisen riimutyön näkökulmasta nauthiz on mitä hyödyllisin riimu, vaikka siihen usein suhtaudutaankin suorastaan epäonnea ja kaikenlaista vastustusta tuottavana voimana. Suurin vastarinta on kuitenkin peräisin omasta itsestämme, olipa kyseessä sitten ei-toivotun muutoksen pelko, silkka laiskuus tai tietämättömyys.

Nimenomaan. Ja tätä kautta tulee hyvin esiin myös se, miksi nauthiz on mitä nietzscheläisin riimu. Tämän riimun initiatorisessa ytimessä on itsen ylittäminen. Ilo siitä, että elämässä on vastusta ja haastetta, mitä kautta vahvistaa itseään. Tämän lisäksi kyseessä on ymmärrys, että mukavuus ja epämukavuus, ilo ja suru, tuska ja nautinto, heikkoudet ja vahvuudet, ovat kaikki eri puolia sisäisen tarvetulen dynaamisesta luonteesta. ”Vastoinkäymiset” ovat usein vastoinkäymisiä perinteisessä mielessä vain, jos niitä ei näe tällaisesta syvemmästä perspektiivistä, missä on pohjalla sisäinen tarve vahvistua, löytää uutta suuntaa, kokea vitaalista elämän hehkua.

Nietzsche itse oli muuten oiva elämä esimerkki tarvetulen filosofiastaan. Hänen filosofiansa kehittyi kautta hänen uransa, ja juuri sellaisessa hengessä, jossa väkevästi toivotetaan tervetulleeksi haastetta haasteen perään, ja rohjetaan avautua muutokselle.

Tarvetuli on sekä kirous että siunaus samaan aikaan, ja initiaateille jotain, mitä ilman he eivät voi eivätkä halua elää - se on Nietzschen kirjoittamassa mielessä amor fati.

- Tapio Kotkavuori