Tursaansydän, valknútr ja ansuz

Mielenkiintoista, Tapio, että nostit Mjóllnirin esiin. Se on tosiaankin yhä vahva, mielekäs ja autenttinen symboli. Thurisaz-riimun ja Thórrin vasaran yhteydessä tuli muuten mieleeni myös tursaansydän, jota on Suomessa tavattu erilaisista vanhoista puuesineistä, astioista ja aitanovista. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto löysi tällaisen merkin 1800-luvun lopulla Suomussalmella lapsuudenkotinsa rannassa olevasta isovihanaikaisen ladon ovesta. Jotain tursaansydämen arkkityyppisestä voimasta kertonee sekin, että Kianto käytti sitä sittemmin koko elinikänsä henkilökohtaisena symbolinaan. Perehtymällä kalevalaiseen myyttiin Iku-Tursosta, Äijön pojasta, saattaa päästä tursaansydämen mysteerin jäljille.

Mjóllnirin ohella tärkeimpiä (omasta mielestäni tärkein) symboleja germaanisessa traditiossa on valknútr, ”Ódhinnin solmu”; symboli joka on niin monimerkityksinen, ettei sen kaikkia tarkoituksia voi yhdessä kirjoituksessa edes tuoda esiin. Valknútr ei ole kirjani kannessa koristeena (vaikka se esteettinen symboli mielestäni onkin) vaan se on avain germaaniseen psykokosmologiaan: Yggdrasillin yhdeksään maailmaan, riimujen magiaan ja koko odinilaiseen initiaatioon, jossa Ódhinnin myyttistä esimerkkiä seuraten itse annetaan Itselle. Valknútr, joka tunnetaan myös ”kaatuneiden solmuna”, on ollut germaanisten heimojen keskuudessa Ódhinnille omistautuneiden soturien ja ylimysten symboli, jonka kantaja on ollut henkisesti valmis liittymään Ódhinnin soturien joukkoon Valhallassa.

Siinä missä valknútr kytkeytyy kiinteästi Ódhinniin ja hänen salaisuuksiinsa, on myös thurisaz-riimua vanhemmassa futharkissa seuraava ansuz Ódhinniin yhdistetyimpiä riimuja. Ansuzin islantilainen riimuruno sanookin: ”Aasa on muinainen isä ja Ásgarðin päällikkö ja Valhallan johtaja”. Ansuz on puheen, runouden, tiedon ja inspiraation riimu, joka mahdollistaa pääsyn korkeampaan tietoisuuden tilaan. Riimun synkempi puoli on se, että ansuz ilmentää helposti myös meille tyypillisiä harhakuvitelmia sekä herkkyyttä ymmärtää asiat väärin. Ansuzin voima kääntyy meitä vastaan esimerkiksi silloin, kun puhumme asioista vastoin parempaa tietoa.

Niin valknútrin kuin ansuzin mysteereihin perehtyvän on muistettava oma päämääränsä, tietoisuuden kehitykseen tähtäävä työnsä, niin hän ei eksy multiversumin maailmoihin eikä erehdy pitämään subjektiivisia fantasioita viisautena tai merkkeinä jumalilta. Ansuzin initiatorisen merkityksen kirkastuminen johtaa myös siihen, että riimutyön tekijä ymmärtää, ettei Ódhinnia tule ”palvoa”, vaan pikemminkin kannattaa pyrkiä tulemaan Ódhinnin kaltaiseksi. Ansuz paljastaa myös, ettei Ódhinnia kannata ”etsiä”, vaan ennemminkin on syytä etsiä niitä oman minuuden ja multiversumin mysteereitä, joita myös Ódhinn etsii.

Ansuziin liittyen olen havainnut hyväksi tehdä aika ajoin yksinkertaisen käytännön harjoituksen, jota voi suositella muillekin: ennen kuin avaan suuni, mietin, mitä minulla on todella sanottavaa.

-Ensio Kataja

Mjóllnirin muodosta ja voimasta

Miettiessäni aiemmin mainittua Wingen maalausta ja Thurisaz-riimua, tuli mieleeni, miten riimuja voi opiskella monella tasolla: Niiden muotoja, niiden äännearvoja, niiden nimiä, niihin liittyviä riimurunoja, sekä niiden paikkaa suhteessa muihin riimuihin kokonaisessa aettirissa. Kirjassasi Riimujen Viisaus olet valottanut näitä kaikkia puolia hyvin niin teoriassa kuin käytännössä.

Kaikista riimuista on Thurisazista mielestäni ehkä helpoin aloittelevankin riimuihin perehtyjän löytää sen muodon symbolista merkitystä. Riimun pystyviivan ilmentäessä tietoisuuden vertikaalista ulottuvuutta Helistä Miðgarðrin kautta aina Ásgarðriin, on viivan puolivälissä oleva hakanen Miðgarðrin kohdalle osuva ”piikki” aasain ja jättien välisessä suhteessa, tietoisten (ei-luonnollisten) ja esi-tietoisten (luonnollisten) voimien jatkuvassa jännitteessä.

Thórrin, aasain puolustajan, vasaran muoto voi tätä kautta näyttää uudella tapaa merkitykselliseltä, eikä vain sattumalta. Jokainen täällä Miðgarðrissa, ”Mjóllnirin hakasessa”, kulkeva voi tunnustella, miten tähän riimuun liittyy omansalaista arkkityyppistä voimaa ja merkityksen tunnetta. Myös germaanisen/pohjoisen esikristillisen henkisyyden dynaamista maailmassa ilmenevää luonnetta voi samalla miettiä, ja ehkäpä uudelleen lukea jo aiemmin mainitsemani Alain de Benoistin False Contrasts-kappaleen hänen kirjastaan On Being a Pagan.

Mjóllnirin, tai suomalaisittain Ukon vasaran, voi nähdä eräänä mielenkiintoisena kollektiivisen alitajunnan heijastumana menneisyydestä tähän päivään. Tämän koruissakin edelleen suositun symbolin merkitys tuntuu pysyvän intuitiivisesti edelleen vahvana, vaikka ”vanhat jumalat” on koetettu pyyhkiä maton alle. Eikä Mjóllnir ole ainut lajissaan, vastaavia vahvoja arkkityyppisiä elementtejä on kulttuurissamme edelleenkin, vai mitä olet mieltä, Ensio?

- Tapio Kotkavuori

Thurisaz!

Teräviä huomioita, Tapio!

Riimutyössä joutuu/pääsee (vasta-alkajana sitä saattaa herkästi ajatella että ”joutuu”, myöhemmin riimutyön tekijä toivottavasti havahtuu näkemään, että ennemminkin "pääsee") porautumaan todella lähelle myös niitä omia heikkouksia, ja loppujen lopuksi se onkin yksi tämän työn hienoimmista piirteistä: on oltava valmis rehellisyyteen, sellaiseen avoimuuteen oman Itsensä edessä, etteivät mitkään mahdolliset esiintymiskammot, pahimmat pelot tai fobiat ole sen rinnalla yhtään mitään.

Annoit minulle linkin thurisaz-riimun mysteeriin. Parhaimmillaan uruzin esiin nostama pelottomuus, omien voimavarojen ja heikkouksien alaston tiedostaminen johtaa hyvin sisään thurisazin energiaan; tahtotilaan, jossa omia päämääriä voi puolustaa ja edistää, kuin jumala Thórr Mjóllnir-vasarallaan ikään.

Germaanisessa mytologiassa jättiläiset ovat esitietoisia jumalten vihollisia, jotka järkyttävät aasojen ja vaanien rakentamaa järjestystä. Tässä Thórr tulee esiin suojelijana, järjestyksen puolustajana. Mainitsen kirjassani, että ”tursaat”, jättiläiset, reagoivat tietoisuuteen negatiivisella tavalla. Arjessa thurisazin negatiivinen voima ilmeneekin turhana aggressiona, riidanhaluna, sekä myös maailman taholta tulevana vastustuksena ja eräänlaisena sokeutena.

Riimutyössä näkee, kuinka thurisazin negatiivisuus ja positiivisuus kumpuavat kaikkein läheisimmin omasta itsestä. Thurisaz on tahtoa ja toimintaa, mutta ohjaamattomana tämä johtaa herkästi impulsiiviseen, jopa omia ylevämpiä tarkoitusperiä tuhoavaan ja heikentävään käyttäytymiseen. Tämä on luonteenomaista myös germaanisen mytologian jättiläisille: ne eivät ole tietoisesti ”pahoja” eikä tässä ole syytä mustavalkoiseen moralisointiin. Niiden luonto vain on se, mikä se on: jumalten viholliset ovat kykenemättömiä laajentamaan perspektiiviään. Tiedostamatta jätetyt thurisazin synkeät puolet saattavat johtaa pahimman luokan putkiaivoisuuteen, joka ei ole mikään naurun asia, vaikka saattaisi tässä siltä tuntua.

Thurisaz on avannut minulle näköaloja omaan impulsiivisuuteeni ja sokeuteeni tiettyjä asioita kohtaan. Tämä on vuosien varrella välillä hidastanut työtäni ja saanut minut initiatorisesta perspektiivistä tarkasteltuna "vaipumaan uneen". Mutta onneksi thurisaz on myös uudistumisen katalyytti: reagoiva voima muuttuu suunnatuksi, tietoisesti ohjatuksi voimaksi, joka oikealla toiminnalla pystyy välttämään vaarat, nousemaan oman tyhmyytensä (tiedostamattomuutensa) yläpuolelle Elämään, jota ohjaavat korkeammat periaatteet.

Englantilaisessa riimurunossa thurisazia kuvataan okaana, "joka on hyvin terävä jokaiselle, joka siihen tarttuu". Okaan sanotaan olevan myös "vahingollinen ja erittäin julma". Runossa on selkeä varoituksen sävy. Sadussa Prinsessa Ruusunen satuttaa itsensä värttinään ja vaipuu satavuotiseen uneen. Germaaninen versio Ruususesta on Sigdrifan runo, jossa tämä sankari Sigurdin herättämä valkyyri kertoo, kuinka "uniriimut" vaivuttivat hänet uneen.

Mutta oka voi pistollaan myös herättää unesta: saada meidät tiedostamaan asioita, joihin olemme suhtautuneet liian yksioikoisesti ja havahtumaan ulkoisiin ärsykkeisiin reagoivasta, ”sokeasta” elämästä. Niinpä thurisazin terävällä voimalla voimme porautua oman itsemme ja elämämme epäkohtiinkin entistä tehokkaammin, jälleen myyttisesti imitoiden jumala Thórrin ylevää työtä taistella aina jumalten puolesta, tietoisuuden voimien ja autenttisen ihmisyyden puolesta, luonnollistumisen sokeita voimia vastaan.

- Ensio Kataja

Uruzin Mysteeristä

Erittäin osuvia huomioita, Ensio.

Uruzin suurin anti omaan Nine Doors of Midgard-projektiini vuosien 96-99 CE välillä oli, että huomasin skeemailevani tuhansia asioita päässäni aivan liikaa. Olin perfektionisti, enkä sen vuoksi saanut niin paljon todellisessa maailmassa aikaiseksi kuin olisin todella halunnut. Tuhosin 99% kirjoituksistani ja maalauksistani. Musiikkia en edes yrittänyt tehdä. Tämä tuotti turhautumista ja luovuuteni kohtuutonta tyrehtymistä. En antanut itselleni vapautta kokea luovuuden voimaa täysillä ja sitä, että asiat muovautuvat täydellisemmiksi niitä tehdessä.

Uruzin mysteeriin tutustumalla opin aivan uudella tavalla nauttimaan todellisesta tekemisestä, luovuudesta. Opin antamaan itselleni anteeksi joitain epätäydellisyyksiäni. Hyväksymään inhimillisyyttäni. Avautumaan aidosti inspiraatiolle, odhrin kosketukselle. Tärkeintä on suunta, konteksti. Yksittäisiin tekoihin tuijottaminen on hölmöä. Tästä tuleekin mieleen vanha Horatiuksen viisaus, jonka toivoisin jokaisen kunnon pakanan painavan sydämeensä:

Vivendi qui recte prorogat horam,
rusticus expectat dum defluat amnis.

(Joka jättää aloittamatta hyvän elämän
ja lykkää ratkaisevan hetken aina tuonnemmas,
on kuin sellainen, joka odottaa rannalla,
että joki virtaisi pois edestä).

Eräs pohjoisen/germaanisen perinteen suurimmista anneista minulle onkin ollut se raaka oikeasti elämää liikuttava voima, mikä liittyy pyhän ja profaanin yhteenliittymiseen. Taisteluhenki, joka on läsnä vaikkapa upeassa Tukholman kansallismuseossa säilytetyssä E. Wingen taulussa Thors strid med jätterna... mitä kautta annan sinulle, Ensio, aasinsillan Thurisazin mysteeriin.

Wassail!

- Tapio Kotkavuori

Fehusta Uruziin

Herätit mielenkiintoisia ajatuksia, Tapio. Minäpä "rönsyilen" eteenpäin...

Kuten kirjassani Riimujen viisaus kerron, fehu on pohjimmiltaan ekspansiivinen voima: se virtaa ulospäin. Mutta käänteisenä, padottuna, se aiheuttaa tosiaankin vain vieraantumista ja atrofiaa myös hengen tasolla. Tämän seurauksena positiivinen liike ja kasvu pysähtyy, ihminen ”köyhtyy”, veltostuu ja sairastuu henkisesti (tämä viekin ajatukseni fehua seuraavaan uruz-riimuun, joka tarkoittaa mm. terveyttä). En pitäisi liioiteltuna väittää, että esimerkiksi nihilistinen elämänasenne ja äärimmilleen viety materialismi ovat myös omalla tavallaan seurausta fehun patoutumisesta.

Oli hyvä, Tapio, että otit esille myös Alain de Benoistin merkittävän teoksen On Being A Pagan. Esikristillisessä pakanallisesta ajattelussa on nähtävissä fehun autenttinen, kokonaisvaltainen voima: herooinen asennoituminen elämän eri haasteisiin, riskinotto, kauneuden ja viisauden rakkaus; konkreettinen, väkevä henkisyys, joka ei toteuta itseään abstraktin moraalisen dualismin ja elämästä vieraan uskonnollisuuden kautta, vaan tätä maailmaa ja ihmisen voimavaroja pyhittämällä – ja kaikki tämä tekojen eikä onttojen käskyjen ja kieltojen kautta. Eddassa sanotaankin, että ”auliit ja uljaat elävät parhaiten” ja fehun riimurunoissa viitataan antamisen ja henkisen pääoman kierrättämisen tärkeyteen.

Heitit kehään ajatuksen hengen ja materian väärästä vastakkainasettelusta. Tämä vie ajatukseni moneen asiaan. Mieleen ensimmäisenä nouseva sana on ”dualismi” ja tarkoitan nyt erityisesti kristillisyydestä kumpuavaa jumalallisen ja maailmallisen radikaalia erottamista. Täydellinen vastakohta pakanalliselle näkemykselle, jossa sekä maailma, ihmisyys että jumaluus nähdään sakraalina. Mutta en mene tässä vaiheessa tuohon suuntaan.

Konkreettisemmin arkeen sitoutuva esimerkki on Nietzschen Zarathustran suulla kuvaileman ”viimeisen ihmisen” hengen velttous: tässä näkyy eräs nykyajan surullisimmista piirteistä. Viimeinen ihminen kuluttaa, jotta tuntisi olevansa olemassa (ja turvassa). Hän jos kuka on näivettämässä henkistä pääomaansa kuvitellessaan, että pelkkä taloudellinen hyvinvointi riittää ja hän pääsee tätä kautta siitä kalvavasta tunteesta, että jotain on elämässä pahasti vialla.

Viittasin tuolla alussa jo uruz-riimuun. Uruz symboloi alkuhärkää, kaikenlaista vahvuutta ja kestävyyttä. Riimu viittaa siis rajuun, luovaan voimaan. Se ilmaisee positiivisesti myös hyvää terveydentilaa ja vastustuskykyä. Uruz tuo mieleeni myös maan, väkevän juurevuuden ja yhteyden. Kulttuuri voimansa tunnossa on uruz, terve ja elinvoimainen. Mutta viitaten aiempaan kommenttiini, nykyinen hengen rappio nostaa ajatuksiini sen, että myös alkuhärkä on kuollut sukupuuttoon Euroopasta…

Uruz-riimumerkki on kuin härän sarvet alaspäin käännettynä, osoittaen maahan, valmiina hyökkäykseen. Oma sisäinen voima tulee mielestäni valjastaa autenttiseksi ihmiseksi kasvamisen prosessiin. Tässä vaativassa työssä riittääkin hidasteita, joita härän sarvin on murrettava. Uruz soveltuu myös ”lääkkeeksi” niin yksilötason kuin kollektiiviseenkin pahoinvointiin, mutta paljon riippuu siitä, onko ihminen itse valmis tähän. Onko länsimainen kulttuuri valmis? Pahoin pelkään, että asioiden on mentävä vielä huonommiksi, ennen kuin muutosta tulee.

- Ensio Kataja

Hyvä aloitus, Ensio!

Ja monellakin tapaa mielekäs meille pohjanperäläisille, hyperborealaisille. Kenties ensiteoksemme liikuttavat omalla pienimuotoisella tavallaan niille kuuluvien kontekstien yksilöllistä ja jaettua, kulttuurista, fehua. Käytännöllisyyttä, itsensä likoon pistämistä maailmassa ne molemmat joka tapauksessa korostavat, ja sellaisena heijastavat lähtökohtiamme kontrastiksi staattiselle, maailmasta "erilleen olevalle henkisyydelle" (Tässä kohdin voi lukea Alain de Benoistin False Contrasts-kappaleen hänen teoksestaan On Being a Pagan).

Fehu, sisäisenä pääomana, tulee rohkeasti laittaa maailmaan ja liikkeeseen (mitä kautta pääsemmekin ehkä myöhemmin futharkin toiseen riimuun?) Tästä seuraa huima määrä erilaisia fyysisiä ja sosiaalisia projekteja, joiden kautta Itse (väljästi ilmaisten psyyke) ilmenee maailmassa ja pitää itsensä aidosti Elossa.

Mitä tuumaat siitä seuraavan, Ensio, jos yksilö patoaa henkistä fehuaan? Millaisia merkkejä tästä ja Benoistin esittämästä väärästä hengen ja materian vastakohtaistamisesta kulttuurissamme voi nähdä nykyään olevan? Muita ajatuksia?

-Tapio Kotkavuori

Fehu

No niin, tämä lyhyt kirjoitus aloittakoon keskustelumme! Nimesin tämän tekstin vanhemman futharkin ensimmäisen riimun, fehun, mukaan. Fehun eräs merkitys on "alku". Fehu tarkoittaa myös vaurautta, (ei pelkästään rahan, vaan esimerkiksi tiedon ja taidon suhteen), joka tulee saada liikkeelle, jotta se kasvaisi entisestään. Tietoa, taitoa - voimia - on liikuteltava, kierrätettävä. Täällä kierrätämme ajatuksia ja ehkäpä pistämme liikkelle muutaman maagisesti merkittävän teonkin. Vai mitä olet mieltä, Tapio?

- Ensio Kataja